Tomi Kontio: Erämailla

Vaelluksia maisemaan ja mieleen

Enää ei tarvitse nostaa rinkkaa selkään eikä valjastaa itseään ahkion eteen päästäkseen pohjoisen Lapin kiveliöille. Riittää kun uppoutuu Tomi Kontion teokseen Erämailla. Kirjailijan tarinat ja upeat valokuvat tempaavat lähes fyysisesti mukaan erämaavaelluksille. Taivaltaessa ajatuksillakin on tilaa harhailla.

Tomi Kontio voitti J.H. Erkon palkinnon (nykyään Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinto) vuonna 1993 esikoisteoksellaan Tanssisalitaivaan alla. Tänä vuonna hän viettää 30-vuotisen kirjailijanuransa juhlaa Lapin tiettömissä, tinkimättömissä maisemissa runokokoelmallaan Tunturin luokse, rakkaan:

Joskus tuntureilla ei ole väriä. Joskus niitä ei näy.

Silloin ne juhlivat pilvien kanssa

                              tanssisalitaivaan alla.

Uudessa teoksessaan Erämailla – tarinoita ja tunnelmia pohjoisen Lapin kiveliöiltä (Avain) hän on vaihtanut runoratsunsa sivakoihin ja kumisaappaisiin. Kirja on jatkoa Kontion ja hänen teini-ikäisen poikansa yhteisten vaellusten alkutaipaleesta kertovalle teokselle Kansallispuistojen kutsu.

Kokenut parivaljakko ei enää tyydy merkityillä reiteillä samoiluun vaan sukeltaa tiettömiin erämaihin niiden armottomuudesta ja vaaroista piittaamatta. Joskus luonto paljastaa myös lempeät kasvonsa ja palkitsee matkalaisia: ruska räiskyy väreissään niin villisti, että kamera on vähällä räjähtää, revontulet loimuavat taivaalla, Ahti suo antejaan, ja tunturipuron vaimea solina tuudittaa matkalaiset uneen.

Vaikka Kontio rakastaa erämaita ja haltioituu näkemästään kauneudesta, hänen mielensä taustalla väijyy alakuloa, melankoliaa. Tuntikausia kestävillä vaelluksilla parivaljakon sananvaihto vähenee, niinpä kulkijan mieli alkaa keriä auki mennyttä. Ajan armoton ratas muistuttaa itsestään, ja sumu saa uuden merkityksen:

Minä ajattelin, että se oli aikaa, ankaraa, vastustamatonta aikaa, joka vyöryy yllemme, jättää pojan levittelemään käsiään ja sanomaan ”sade”, puhdistaa pojan, mutta repii minusta paloja, kuorii minua, syövyttää reikiä, huuhtoo mukanaan merkityksiä.

Pojalta tulee kulumaan yli neljäkymmentä vuotta astua siihen, missä minä olin. Nämä melankoliset mietteet katkeavat, kun tulee avuksi ja lohduttaa: Pikkukuovi lensi ylitsemme monta kertaa, kuin olisi parsinut meitä yhteen, häivyttänyt aikaa, hupenemisen tuntua, etäisyyttä väliltämme.

Kontion ja pojan suhde vaikuttaa mutkattomalta, se henkii sielujen sympatiaa, hiljaista yhteisymmärrystä. Samaa ei voi sanoa Kontion ja hänen edesmenneen, tv:ssä työskennelleen isänsä väleistä.

Tanskalaisen kirjailijan Tove Ditlevsenin omaelämäkerta Lapsuus, jota Kontio lukee illalla kamiinan hehkussa, vie ajatukset hänen omaan lapsuuteensa. Muistot kirpaisevat, sillä alkoholisoitunut isä nöyryytti monesti poikaansa ”jekuillaan”.

Kontio kertoo pojalleen, miten hänen isänsä inhosi erityisesti kahta julkisuuden henkilöä: Kekkosta ja kriitikko Jukka Kajavaa. Kajava haukkui kaikki isäni tekemät televisio-ohjelmat, selvitin. Ihan kaikki. Tomi Kontion mielestä Kajava saattoi arvioissaan olla oikeassa.

Legendaarinen kriitikko nostattaa vielä parisenkymmentä vuotta kuolemansa jälkeen vahvoja tunteita puoleen jos toiseen. Tämä selviää Hannu Harjun kirjoittamasta mainiosta elämäkerrasta Kajava – pelätty,parjattu, palvottu.

Palataan näistä mietteistä takaisin Kemihaaran erämaahan. Joskus siellä tarpoessa on myönnettävä tappionsa. Kun pakkanen paukkuu 30 asteessa, uppolumi ulottuu vyötärölle, ja terävät lumikiteet kuin tikarit viiltävät poskia, on annettava periksi ja käännyttävä takaisin.

Toisen kerran reissu Härkävaaran autiotuvalle sujuu jo helpommin. Määränpäässä palkkiona odottaa vaeltajan paratiisi: sauna! Runoilija herkistyy tunnelmoimaan: Suon päällä lötkötteli toimeton usva kuin jokin Oblomov, söi uneliaana suuhunsa varpuja ja virttyneitä mäntyjä. Vedenhakumatkalla vesi avautuu ja hotkaisee ”ämpärin hyiseen ja märkään sisäisyyteensä”.

Kun Kontio Paistunturin erämaassa näkee erakon, kauniin tunturikoivun, sen yksinäisyys tuntuu pakahduttavalta. Mutta onko tunturikoivu yksin? Vastaukseen tiivistyy uusi tapa katsoa maailmaa luonnon omin silmin.

Tomi Kontio on palkittu runoilija ja kirjailija.
Kuva: Aamos Kontio

Koivun ympärillähän käy kuhina: sen vierellä virtaa joki, yllä kiitävät meteorit, ja keväällä urpiaiset laskeutuvat sen oksille rupattelemaan. 

Koivun sisältäkin löytyy oma salattu maailmansa, ja kun herkistää korvansa sopiville taajuuksille, kuulee solujen vilkasta kutinaa, viestejä niin pintakerroksista kuin syvältä maakerrosten alta.

Sen ei tarvitse kirjoittaa maisemaa, sillä maisema kirjoittuu sen ympärillä, tunkeutuu sen sisään, ravisuttelee sen kaikkia aisteja, myös niitä, joita me emme osaa kuvitella.

Erämailla avaa portit aistien maailmaan. Tunnen miten suo hamuaa saapastani, uppohanki ei hellitä otettaan suksistani, yläpuolellani liehuvat revontulten huivit, jotka vievät viestejä tuonpuoliseen, rakkaille poisnukkuneille.

Kun käännän katseeni pienoismaailmaan alapuolellani, näen miten kivenlohkareisiin takertuneen jäähunnun läpi tunkevat esiin ”pienet torvijäkälät, joiden helakanpunaiset kotelomaljat loistavat harmaiden sävyjen keskellä kuin merkkivalot”. Maailma on kaunis, kun sitä oikein osaa katsoa.

Luonnon silmin ovat katsoneet myös monet muut kirjailijat. Eero Ojanen tekee kirjallisen retken teoksessaan Metsänfilosofiaa, Antero Takala puolestaan on kirjoittanut eräänlaisen omaelämäkerran Maisemastamielenmaisemaan, ja Kikka Niittynen & Heikki Willamo vievät teoksellaan Metsä minussa hämärän syliin kotinurkillaan.

Kaikki he ovat yhtä mieltä Kontion kanssa siitä, että erämaat on suojeltava, annettava niiden säilyttää salaisuutensa, joita ne kulkijoille halutessaan silloin tällöin paljastavat. Erämailla, kirjan mittainen vaellus, on hyvä päättää Tomi Kontion sanoihin:

Omistamalla me särjemme, muistamalla unohdamme. Mutta rakastamalla me varjelemme.

Tomi Kontio: Erämailla – tarinoita ja tunnelmia pohjoisen Lapin kiveliöiltä.  

 Avain, 2023. 336 s.